Mä en meinaa käsittää, että miten sitä pystyykin kymmenessä vuodessa kartuttamaan omaa vanhusmaisuuttaan näin mittavassa määrin!?

Nykyään on näin:
Vaikka miten paljon nukkuisi, ei ikinä saavuta sitä kevyen raikasta, virvoittunutta tilaa, jossa hengittäminen tuntuu helpolta ja käveleminen kuin ilmojen päällä liitelyltä.

Vaan, nykyään todennäköisesti herää siihen, että niskaa vihloo... ja sitä edelleen vihloo aamuvenyttelyn jälkeenkin. Olo on muutenkin tahmea ja aivoista täytyy oikein kaivamalla kaivaa edes jonkinlaisia ajatuksia esiin.

Jos minä – nykyisillä voimillani – pyörittäisin tätä maailmaa, niin eipä täällä paljon mitään tapahtuisi.