... että kuinka helvetin paljon ihmisten täytyykään rakastaa rahaa! Siis niiden ihmisten, jotka ovat valmiita uhraamaan aikansa, terveytensä, sosiaalisen elämänsä... lopulta ihan koko ihmisyytensä työelämän alttarille. Ainoana vastineena RAHA (osalle porukasta).

Tuohon liekaan tietysti totutellaan vähitellen. Ehkä ensin on kyse jostain muusta: kunniasta, halusta selviytyä, olla hyvä, tehdä hyvää työtä. Sitten vähitellen huomaa, ettei työelämässä oikeastaan mikään riitä. On pakko yrittää koko ajan enemmän! Lopulta alkaa olla tunto poissa ja ihmiselämä niin kaukana takana, ettei enää muistakaan mistä tie alkoi, näkee vain, että nyt polkua reunustaa raha – ainoana ystävänä. Mutta, kiirettä pitää! Ei siinä ehdi murehtia tai miettiä, että mitä muuta maailmassa mahdollisesti voisi olla.

Jos näitä rahalle uskollisia ei olisi, emme saisi koskaan lukea esimerkiksi tällaista liikuttavaa kertomusta miehestä, joka vihdoin pääsee ensimmäistä kertaa elämässään seuraamaan jo 13-vuotiaaksi ehtineen tyttärensä ratsastuskilpailua. (Hupsista, kun aika rientää!)

Onni on, että tuo mies on saanut (tai ottanut) edes pienen vapaahetken rahanpalvonnasta, muuten emme todellakaan lukisi hänestä edes tuon vertaa, emme muuta kuin korkeintaan pari riviä jonkun suuryrityksen nimitysuutisista.

Tunnollisimmat rahanpalvojat ovat tarinaltaan ohuita. Työpaikalla saattaa olla draamaa (pörssikurssejen noustessa tai laskiessa), mutta työelämähän on salaista. Siitä vaietaan liikesalaisuuksiin vedoten, mutta uskoisin että myös ristiriitaisten tunteiden vuoksi. Ei haluta edes itselle tunnustaa, että onhan se nyt ihan sairasta, että pitää sillä tavoin itseään uhrata!

On helpompaa kun ei ajattele asiaa, eikä siitä puhua pukahda. Sormet ristissä eläkeikää odotellen kaikki menee paljon siistimmin. Vanhuudessa (jos vielä henki pihisee) voi sitten salaa vuodattaa muutaman kyyneleen konjakkilasiin, elämättömän elämän muistoksi.