Kovin paljon sijaa mun elämässä ei ole järjettömyydelle a.k.a. aidolle tunne-elämälle, mutta joskus harvoin se vaan puskee läpi eikä voi mitään.

Mulla on helvetillinen i-kä-vä. Ainahan mulla toki on, mutta yleensä yritän ja melkein jopa pystynkin olemaan huomaamatta. Ja, jos en meinaa pystyä, niin turvaudun peiteajatuksiin: "Se on vaan ihan tavallinen jätkä." "Se ei vois ikinä ymmärtää mua." "Ei meillä kuitenkaan, pohjimmaltaan ole mitään yhteistä." "Se haluu jonku nuoren, hyvännäkösen naisen – tietysti!" "Eihän me olla oltu edes tekemisissä piiitkään aikaan..." "On tääki nyt ihan hullua ja noloa!"

Mutta, kun noin ei luultavasti ole. Ei se ole tavallinen, eikä tunteminen oo noloa – ainakaan jostain kosmisesta, koko maailman hyväksyvästä perspektiivistä katsoen.

Mä en vaan silti tiedä, mitä mä voisin tehdä. :´(