Nyt saa vapaasti nauraa, jo ennen kuin on lukenut lausettakaan!

Kas näin: laugh.gif

Eli eli... mietin tässä, että miten mun aristokraattisen (pidättyväisen ja hienostuneen) kasvatuksen saaneet esivanhemmat ovat suhtautuneet omiin kainalokarvoihinsa..?

Mä itse nyt oon niin 'eläin', että en ihan pyörry, kun huomaan kainaloistani puskevan jotain karvaa – silti vähän hätkähdyttää, kuinka paljon sitä voisikaan olla, jos en taltuttaisi sitä moderneilla siistiytymisvälineillä.

On mahtanut esimerkiksi isotädistäni tuntua pöyristyttävältä olla miltään osin (vaikkapa kainaloiden osalta) eläimeen rinnastettava otus... Onko hän esimerkiksi koko elämänsä aikana pystynyt katsomaan itseään alasti peilistä? Miltä hänestä on mahtanut tuntua? En voi kuvitella.

Pidän kyllä tavallaan terveenä kehityssuuntana tätä ihmisten viimevuosikymmenistä eläimellistymistä. Luulen, että ainakin itse voin fyysisesti paremmin tällaisena vapaasti teutaroivana villivarsana.

Mutta, en tietenkään pysty olemaan näkemättä tämän kehityssuunnan huonoja puolia – joita kenties moninkertaisesti enemmän, kuin hyviä. Moni ei enää tunne, kuten menneet sukupolvet tunsivat. Tunteet mukamas ovatkin pelkkää biologiaa, jotain aivobiologisia sykäyksiä... Ihminen ei kuulemma olekaan kuolematon sielu, vaan kuolemansa jälkeen silkkaa hajoavaa jätettä. Elämä on lyhyt, siitä ei löydy tavoiteltavia ihanteita, kuolemanjälkeistä ei ole.... Jumala on kuollut.

Aika matalamielistä menoa siis.

Mutta, tuntuu siltä, että mä oon onnistunut omalla kohdallani sekoittamaan ihan maistuvan coctailin: Olen villivarsa, mutta mulla on sielu, uskoisin...

Ja, kainalokarvat – 100 %:ntin varmuudella! :D