Mun mieleenpainuvimmat unet on lapsuudesta lähtien sijoittunu 'Puolaan', siis kuvitteelliseen Puolaan, joka yllättäen näyttääkin todelliselta Hollannilta, tältä:






Kuvat: robokow

Hollannissa olen käynyt, tosin vain suurissa kaupungeissa, joissa ei näyttänyt lainkaan uniltani. Puolaa olen nähnyt pienen otteen junan ikkunasta käsin, maaseutua, joka oli juuri kuten unissani: pehmeää ja ajatonta.

Miten voi liikuttua jonkun paikan vuoksi enemmän kuin ihmisten?

Selvästi paikka, jonka mysteereitä mun olis päästävä (mielellään pikaisesti) penkomaan hieman syvemmin.

Kaupunki, joka on sininen tai turkoosi, keltainen, oranssi, vihreä, vihreämpi ja arvoituksellisen harmaa.

Kaupunki, jonka historia, menneet ja nykyiset ihmiset, ajatukset, ideat ja etenkin tunteet ovat läsnä. Siellä ollessa ja näköjään hyvinkin intensiivisesti myös muistoissa. (Kaupunki jolla on tunteet = vähän hassua. Tarkoitan tietysti kaikkien siellä eläneiden/elävien tunteita, niistä saostunutta atmosfääriä.)

Tehtäviä:
- pitää hankkia mahdollisimman iso Berliinin kartta työhuoneen seinälle
- pitää päästä sinne, pian


Kuva: Sunset in Berlin

Valitetaans taas tänne mun valitusblogiin... (Terve vaan kaikille ja koittakaa kestää, mä en oo muuttunu yhtään sen positiivisemmaks henkilöks, kuin mitä viime vuonnakaan olin.)

Tämä vuosi on alkanut varsin epämääräisissä tunnelmissa (ja nytkin tai siis äskenkin luin vielä mieleni "piristykseksi" jotain nettikeskustelua aiheesta 'Kymmenen biisiä, jotka toivoisit soitettavan hautajaisissasi' Mä en kyllä keksi yhtäkään. Tuntuis älyttömän kornilta vaatia itseensä kiinnitettävän niin paljon huomiota, että vielä kuoleman jälkeenkin muistettaisiin jollakin erityisellä biisillä tai jopa useammalla! Kuka ylipäänsä mun eläessäkään tietää mistä mä pidän tai mitä haluan kuulla?! Tämä ehkä kuvaa sitä, etten koe olevani kovinkaan kiinteästi minkään yhteisön jäsen, kenenkään läheinen. Olenpahan vain ihminen, joka elää hetken ja sitten kuolee pois... siis sitten. Ehkä kuitenkin vasta noin viidenkymmenen vuoden päästä. Katsotaan osaanko jo silloin uskoa olevani osa jonkun muistoja, osa jonkun elämää. Osaanko silloin toivoa jotakin itselleni; hautajaismusiikkia esimerkiksi.).

Elämä on mennyt hukkaan... siltä välillä tuntuu.

Tiedän, että kohtapuoliin ei taas tunnu ihan tältä (vaikka tätähän tää mun elämä rehellisyyden nimissä on), kun pahemmat kiireet – toivottavasti & valitettavasti – taas alkavat, mutta nyt ehdin vielä lillua ajatuksissani. Kuunnella sulavan lumen ääntä, kun se veden muotoon valahdettuaan ropsahtelee ankeasti ikkunalaudan metalliin. Synkkää, öistä ja yksinäistä.

Pahoittelen mielessäni sitä, että olen ollut kovin epäsosiaalinen (yksinäinen ja unohdettu, niinkuin musta nyt tuntuu – enemmän on kuitenkin vikaa mussa itsessäni: en ole ollut saavutettavissa).

No, mitähän tässä vielä? Eipä kait mitään...

Peitto silmille ja sänkyyn murjottamaan!

P.S. En tahtoisi piinata lukijoita, varsinkaan tuttuja. Tiedän, että moni muukin kokee olevansa aivan yksin tässä maailmassa jne. jne. Mutta, musta ei vaan siltikään tunnu kivalta, enkä ole tähän fiilikseen yhtään tottunut riippumatta siitä, kuinka monta vuotta totutteluaikaa mulla on periaatteessa ollut. :(

... ja rauhallisen joulun toivotus!

Yritän pitää pientä nettibreikkiä tässä jokusen päivän. (Jotta jää aikaa muille tohinoille, mukaan lukien tämä joulu, josta ei varmaan omalla kohdallani kovin rauhallista tule, mutta ehkäpä siitä taas jotenkin selvitään...)


Kuva: Rudolf Koivu

Tänään töihin tarpoessani mietin: "Voi hemmetti, en ole siskolleni edes joulukorttia lähettänyt, enkä soittanut ja kysellyt joulunvietostaan! (Matkalla töihin sain sentään kortin hoidettua.) Erinäisiä työihmisiä olen muistanut hyvissä ajoin ja monin tavoin, mutta lähimmät jäävät kiireen jalkoihin... Tämä ON väärin!"

Eilen illalla ajattelin (paljonkin ärtyneitä ajatuksia): "Ei kukaan voi tajuta, millaista mun elämä on... Mutta silti; pitäis ymmärtää edes pääpiirteet! Kyllä se olis mahdollista, jos edes pikkasen eläytymiskykyä löytyis! Kyllä pitäis tajuta, että mä en ehdi tehdä sitä, tätä ja tota, tuon, tämän ja sen lisäksi. Enkä jaksa valvoa 24/7."

"Jos mä saisin toivoa, niin haluaisin vain olla rauhassa, mutta mun toiveet jäävät aina viimeisiksi."

"TIedän, että eräät muut ovat pitkällisen toimettomuuden ja ilmeisesti totaalisen virikkeettömyyden jälkeen henkisellä tasolla [mikä ei valitettavasti ilmene lainkaan käytännöllisellä tasolla] täpinöissään tuosta jo pian nurkan takaa kurkkaavasta joulusta, mutta mulla on totaalisen toisenlaiset tarpeet."

"Kuten jo sanoin... eikun siis ajattelin: Haluaisin niiiiiiiiiiin olla rauhassa! Mulle kelpais jouluaatto peitto korvilla, yksin, hiljaisuudessa, pimeässä huoneessa, paikallani maaten. Siten voisin ehkä jopa hetken aikaa kokea olevani ihminen – enkä robotti...."

On jännää (ja helkkarin epämiellyttävää), että niiltä, jotka ovat duuniarjessaan kiireisiä kaiken aikaa edellytetään samaa tehokkuutta myös vapaa-ajalla.

Jos voisin mitenkään saada tämän viestin perille edes joillekuille, niin olisin onnellinen: Se, että hoidan sujuvasti työ- yms. asioita EI TARKOITA sitä, että HALUAISIN hoitaa tuhansia pikku yksityiskohtia myös niin kutsutulla vapaa-ajallani.

Kiireen puristuksissa selviää varsin pian, että ihmisen perustarpeet todellakin ovat:

1. ravinto ja lepo
2. kaikki muu...

Harmi, että tuota niin loogista järjestystä on kovin vaikeaa pitää yllä!