Näin jälkiviisaana pääsee toteamaan, että nuoruus oli tekemisen aikaa ja vanhuus (tulee olemaan) olemisen.

Jo nyt tahti on hidastunut huomattavasti. Jos vain suinkin saan haalittua itselleni vapaa-aikaa, niin mikään ei houkuta yhtä paljon kuin oleminen!

Tietty olemiselle voi keksiä hienon kuuloisia peitenimiä, esimerkiksi meditointi, pohdiskelu, syventyminen... tai baarissa hengailu. :)

Lapsena suhtauduin pilkallisesti äitini ja hänen ystävättäriensä henkisiin harrastuksiin. Pidin niitä vastenmielisenä ja turhana möllöttämisenä, enkä ikinä, siis IKINÄ kuvitellut alentuvani mihinkään vastaavaan. Lukeminen oli passiivisinta, mitä noihin aikoihin siedin. (Sitä kyllä siedin varsin hyvin.)

Nyt huomaan, että tuttavapiirini ja epäilemättä minä itse etunenässä 'tehdään' ihan samaa = mieluiten ei mitään.

Vakavasti puhuen: Sitä vissiin yksi jos toinenkin on tähän ikään mennessä aika rikki kaikesta vaaditusta ja sisäinen vaisto ohjaa edes jossain määrin pyrkimään kohti vapautumista kiireestä, huolesta ja stressistä.

Ehkä ihminen kestääkin elämää täydessä terässä vain noin 25 vuotta ja loppuaika vietetään enemmän tai vähemmän varikolla?

Tai siis... kestää TÄLLÄSTÄ elämää, millaista tää nykymeno on: kiirettä, kiirettä vielä enemmän kiirettä. En kyllä todellakaan tiedä kenen* tahdosta tähän kaikkeen vääntäydytään? Itse en ainakaan tahtoisi, mutta pakko on, jos meinaa laskea itsensä kunnon kansalaisten joukkoon. Ei mua tosin kunnollisuus ainakaan kovin perinteisessä mielessä viehätä, mutta... hmm... esimerkiksi kunnollinen ruoka viehättää ja siihenhän tunnetusti tarvitaan rahaa, jonka ansaitseminen on mahdollista ainoastaan yhteiskunnan pikkuhiljaa yhä vaativammiksi käyvillä ehdoilla.

* Tiedänpäs: oikestokapitalistejen, joiden ihanne paremmasta maailmasta kulminoituu voiton maksimoimiseen, keinoja kaihtamatta. Eli kiitti vaan v*tusti heille mun (ja kaikkien muidenkin) jokapäiväisestä kärsimyksestä!