Sitä, että miksi kaikki jaksaa kuunnella henkilöä, joka joutuu – ah kuinka traagista – olemaan kaksi (2) yötä erossa rakkaastaan? (Tai joissain tapauksissa vain pari tuntia – jo silloin alkaa armoton valitus ja vaikerrus.)

Ja, miksi kukaan ei jaksa kuunnella sinkkua, joka on ollut vaikkapa kaksi vuotta ilman läheisyyttä?

Rakkaastaan erossa oleva on kavereiden mielestä täysin ymmärrettävästi hirveän tuskan raastama ja siksi kaiken myötätunnon ansaitseva.

Sinkku taas ei vain osaa olla järkevä ja oivaltaa kuinka ihanaa onkaan olla vapaa!

Olen (kohta jo pitkäaikais)sinkku, mutta en valita kavereilleni sinkkuuttani. Muuten kuin, että olen pari kertaa todennut syvästi toivovani, että löydän joskus erityisen kiltin miehen. Hmm... parille ystävälleni (ystävä on eri kuin kaveri) olen kyllä valittanut. Molemmat miehiä. Toinen ei luultavasti ota mua vakavasti. Luulee, etten mä oikeasti kärsi, kunhan vaan huvikseni lepertelen jotain omituista... Toinen kuuntelee silmät ymmyrkäisinä ja sanoo aina: "Sullahan on miehiä jonossa." (Tietyssä mielessä on ollutkin, lähes aina. Mutta, kun mä en ole pystynyt kiinnostumaan.... juuri heistä... oikealla tavalla. Enkä voi teeskennellä.)

Olen sivusta seuraamalla oivaltanut, että sinkkuihin ei suhtauduta kuten normaaleihin ihmisiin, normaaleine tunteineen... Sinkun on pakko olla vahvempi.

Sinkkuus ilman muuta vahvistaakin. Kaikesta täytyy selvitä yksin. Kukaan ei lohduta rankan päivän jälkeen. Elämään kuuluvista nautinnoista, kuten seksistä ja kosketuksesta täytyy kyetä luopumaan, miten tahansa vaikeaa se onkin. Oma seksuaalisuus pitää käytännössä tukahduttaa/unohtaa, millä keinolla nyt vain pystyy. Ja, ne keinot ovat harvoin terveitä: itse syön liikaa lohdutukseksi. Joku toinen tekee liikaa töitä... no, niinpä ehkä minäkin, yleensä.

Niin juu, voisihan sitä toki paneskella kenen kanssa tahansa tai siis melko useiden kanssa ainakin, siinä mielessä, että miehen – ainakin jonkun riittävän humalaisen miehen – saisi luultavasti suhteellisen helposti raahattua sänkyyn/lähimpään vessaan/pusikkoon tai vaikka ostaa seksiä, mutta ainakaan mun kohdalla se ei korjaisi mitään. Ei sinkkuuden vastakohta ole seksisuhde/satunnaisseksi/ostoseksi/joku muu ok-set-ta-va sekoilu, vaan onnellinen (tai mun termein: siedettävä*) parisuhde. Tämä siis tietoiskuna niille miehille, jotka ehkä tuntevat kiusausta kommentoida, näin: "Mitä sä ämmä valitat? Jokainen nainenhan saisi seksiä koska tahansa". (Huom! En todellakaan usko, että kukaan mun tutuista 'lukijoista' tuollaista olisi sanonut! Tämä oli siis ihan vain satunnaislukijoita silmällä pitäen muotoiltu kappale. Varmuuden vuoksi.)

Hmm... nyt tais loppua jutut. Tällästä kaikkea tuli vaan tänään mietittyä, kun mä oon nyt parina yönä nähnyt jatkuvasti unia erittäin homomaisista miehistä. Rupesin vatvomaan syytä ja oletan, että olen nyt niin pahanpäiväisesti vieraantunut heteroseksuaalisesta minästäni, että mun mielikuvissa miehet alkavat vaikuttaa homoilta. Sehän itse asiassa oliskin aika lopullinen ratkaisu! Jos kaikki miehet olisivat huomisesta alkaen 100% homoja, voisin lopettaa kaikenlaisen turhauttavat teoreettisen tason haikailun onnellisen parisuhteen perään.

* Mulle todellakin kelpais: siedettävä mies, joka sietäis mua ja siedettävä suhde. En etsi täydellisyyttä. Tosin epätäydellisyys muuttuu täydelliseksi rakkauden kautta.