Vaikka olen aika ulalla kaikesta kielellisestä, joudun lähipiirini kiinnostuksen vuoksi pähkäilemään sanallista- ja kirjallista ilmaisua suhteellisen usein.

Nyt se tuli mieleen, kun erään uuden tuttavuuden kanssa meilaillessa naama kääntyi hymyyn ja syttyi oivallus: "Täähän on ihan samanlaista kuin sen ja sen kaverin kanssa. Nämä kaikki siis kuuluvat samaan lajiin."

Tämä uusi tuttavuus (jonka toistaiseksi tunnen vain kirjallisessa muodossa) oletettavasti kuuluu radiotyyppisiin ihmisiin. Radiotyyppi puhuu mielellään, liki taukoamatta. Ja, kuinka ollakaan hän myös kirjoittaa paljon. (Huh, mitä työtä se meileihin vastaaminen teettää! Mutta, onneksi mulla on juuri nyt aikaa.)

Radiotyypin seurassa on oikein mukavaa etenkin silloin, jos onnistuu hienovaraisella säätelyllä virittämään kauniisti soivan kanavan. Silloin sitä jaksaa kuunnella vaikka kuinka pitkään...

Ikäväksi radion sointi käy, jos kanavaksi valikoituu itsestään puhuminen. Tai noh; sekin voi olla hyvin mielenkiintoista kuunneltavaa, jos itsestään puhuminen on vilpitöntä filosofis-tyyppistä analyysia, eikä pöyhkeää itsetehostusta.

Itse puolestani kuulunen lyhyesti lausujien lahkoon. Enää en edes yritä venyttää lauseistani pitkiä, sillä luonnostaan niihin ei pituutta kerry ja teeskenteleminen on turhaa. (Kielellinen teeskentely on todellakin ollut mielekästä viimeksi lukiossa: Teennäisistä aineista tipahti parhaat pojot.)

Lyhyesti lausujan ja radion välinen dialogi voi siis toimia hyvinkin. En tiedä miten hyvin toimii kahden radion? Kumpikin jammailee oman kanavansa tahtiin?

Ehkä kaikkein mukavinta on mun mielestä kuitenkin se, että ajatuksille jää tilaa. Se vaatii mun tapauksessa hiljaisuutta, vähintään hetkittäin. Siksi viihdyn erittäin hyvin toisten lyhyesti lausujain seurassa.