Läski ja laiskuus eivät elä samassa ruumiissa, ainakaan minun tapauksessani. Vaan mitä ahkerampi olen, sitä enemmän saan myös ahkeroida ruumiini kantamisessa.

Luulen, että näin on eräillä muillakin. Ainakin ent. työpaikallani ahkerimmat ovat fyysiseltä olemukseltaan lihapullamaisen pyöreitä. Istuvat kiltisti perse kiinni penkissä eli hienostuneemmin sanottuna takapuoli työtuolissa ihan käsittämättömiä rupeamia. Välillä korkeintaan laahustetaan printterille vaivaisin askelin. (Siinäpä vasta työnantajaa miellyttävä työpaikkaliikunnan muoto!)

Mun kohdalla läskin määrä on tyrmäävä – ainakin itselleni. En haluaisi olla näin ahkera = näin plösö, en todellakaan! Viimeistään nyt sen huomaan, kun joudun huomisia juhlia varten siirtämään nappia hameen vyötäröllä. :(

Läski ahdistaa, läski eristää, muttei lämpöä, vaan läski eristää ennen kaikkea sosiaalisesti. Sen olen toki tiennyt aina, mutta aikaisemmin mun ei ole tarvinnut niin kovin välittää – enhän ole ollut läski (ainakaan tässä määrin).

Sinänsä kyllä ihan naurettavaa ja toisarvoista ja niin edelleen tämä läskistä jauhaminen, mutta en voi kieltää, ettenkö tuntisi pahoinvointia oman fyysisen rapakuntoni takia. Ei tämä ole tervettä!

Mutta onneksi: nyt kun mun ei ole peräti 26 tuntiin tarvinnut istua työtuoliini liimautuneena, olen liikkunut varmaan enemmän kuin viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä. Siltä ainakin tuntuu: joku pallo jalasta on kirvonnut. Saan elää, saan liikkua...