Tällaisena iltana sitä on ehkä kaikkein heikoimmilla. Tietää, että lähes kaikilla muilla on sujuvat viikonloppusuunnitelmat rakkaimpien ympäröimänä.

Minä voin korkeintaan yrittää olla normaali laatimalla vimmatusti suunnitelmia ja lopulta ehkä saankin viikonloppukonseptin kasaan. Ero on vain siinä, että sitten mullakin on suunnitelmat, muttei edelleenkään rakkaita.

Jo päivällä oli odottava, toisaalta uhmakas – toisaalta jo etukäteen kärsivä tunnelma. Lounasravintolassa tunsin, että joku katsoo minua. Ihmettelin, kunnes tajusin, että: "Ai, sehän onkin vaan toi... tunnettu irstailija. Kukapa minua muuten... Olen yksi miljoonasta. Unohdettu."

Koska tunteilu ei kuitenkaan auta, koitan kääntää katseeni käytännöllisempään suuntaan: nythän mulla on kivasti aikaa hoidella pois vaikka miten monta hommaa! (<- Niin kuin tämä oikeasti lohduttaisi!!!)

Sillä, onhan se ihanaa: minä saan olla ahkera ja muut saavat nauttia, hehheh.

Tänään muuten mietin sitäkin, että onko olemassa joku vähimmäismäärä nautintoa, joka on pakko saada, muuten aivokemia tilttaa? Voi hyvinkin olla. Ja voi myös erittäin hyvin olla, että mun kohdalla tuo vähimmäismäärä ei täyty.