Joskus, kun haluan rentoutua, uskottelen itselleni hetken aikaa, että asiat eivät ole näin: Ei ole kriisejä maailmanpolitiikassa, ei taloudessa, ei ympäristötuhon uhkaa, vaan saamme elää kuin mainoksissa: Hymyilevinä, puhtaina, reippaina, rakastuneina, kiitäen kiiltävässä autossa kohti omakotitaloa.

Itse asiassa mä rakastan suunnitella niitä – taloja! Oon tehnyt sitä aina, tai ainakin jo ala-asteella. Melkein kaikki vapaahetket piirtelin taloja; niiden pohjapiirustuksia, puutarhoja... Luin ahkerasti Avotakkaa, keräsin listoja hienoista materiaaleista, messuilta materiaalinäytteitä, tutkin rakennuksia kaupungilla, tilaratkaisuja tuttavaperheiden asunnoissa. Olin melkein varma, että opiskelen aikanaan arkkitehdiksi.

Mutta ei. Tapahtui kaikenlaista ja aloin ajatella muutakin kuin tyyliä. Sillä tiellä olen yhä, eikä mikään enää muuta suuntaa. Vieläkin tosin piirtelen taloja, mutta vain harvoin onnistun todella unohtamaan, että mikään suunnittelemani ei kuitenkaan koskaan toteudu.

Harvoin pystyn olemaan vapautuneesti onnellinen.

Onni ei tietenkään olisi vain kiiltävää pintaa... mutta. Niin. On täytynyt opetella piirtämään mieleensä uudenlaisia kuvia onnesta. Todellinen onni – luulen, että voin hahmottaa, mitä se on, mutta se on niin kovin vaativaa ja yksinäistä.

Kuva ylellisestä omakotitalosta ja terveistä lapsista olisi paljon helpompaa jakaa jonkun kanssa.