Tänään kun katsoin peiliin, mittasin aikaa puolen vuoden taakse ja vertasin: mulla on erilainen ilme.

Ennenkin olin vakava, nyt olen täysin hymytön. Siis perusilme.

Se on sitä aikuistumista...

Mä oon joutunut niin armottomien realiteettien rajaamaksi, että ei siinä hymylle juurikaan jää sijaa.

Hymy on kuollut, mutta hirveässä paineessa ja ahdingossa on silti kehkeytynyt jotain hyvääkin. Olen tullut itsekäämmäksi! Mun kohdalla tämä on todellakin hyvä kehityssuunta. TIEDÄN mitä haluan, tunnen sen kipeästi joka päivä. Enkä enää epäröisi, jos saisin pienenkin sauman toteuttaa tahtoani.

Häpeän itseäni vähemmän, se on myös hyvä!

Ja, tiedän, että pystyn aivan älyttömiin suorituksiin työelämässä (vaipumatta totaaliseen hullutteen ja burnoutiin). Hyvä tieto tuokin.