Mä olin kerran rakastunut ja huomasin varsin pian, kuinka huonosti rakkaus sopii tähän maailmaan.

Se ei ollut mitään fyysistä, vaan täysin henkistä, jopa hengellistä! Siitä oli vaikea puhua coolisti. Sitä tuntui typerältä edes yrittää mahduttaa kalenterin, illanviettojen, klubejen, päihteiden, tapojen ja estojen rajaamaan maailmaan. (Voisi jopa sanoa, että rakkaus teki musta itselleni vieraan; niin uudenlaisen perspektiivin se avasi ihan kaikkeen.)

Epäonnistuinkin täysin.

Rakkaus ei tietenkään loppunut; vieläkin tunnen sisimmässäni sen kauniin ihmeen. Olen aikaa sitten täysin nöyrtynyt sen edessä. Lakannut kuvittelemasta, että sillä olisi alkua tai loppua. Suostunut siihen, että mahdollisesti suren (rakkauteni kohteesta eksymistä) lopun ikääni ja mikä pelottavinta, kenties vielä kuolemani jälkeen..? (Niin mittaamattomalta rakkaus musta tuntuu.)

Tietysti on täysin turhaa kirjotella tästä mun sisäisestä universumista minnekään. Paitsi, että mä yritän täten varotella kaikkia muita: älkää eksykö rakkaudessa, kuten minä.

Jos rakastatte, onnistukaa!