Yhtäkkiä tänään tuulahti jostain nuoruuden fiilis, sellanen raikas, itsevarma ja myönnettäköön... aika (älyttömän) röyhkeä olo. Muistin itse asiassa yhden illan tapahtumat elokuvamaisen tarkasti ja aloin kikattaa.

Kyllä se oli kummallista aikaa! Joka ilta oli potentiaalinen – ja lähes aina myös toteutunut – seikkailu.

Arjen kulisseissa tapahtui vaikka mitä, eikä sitä kukaan olisi uskonut... Yhteen päivään tuntui mahtuvan ainakin kaksi tai kolme erilaista. Oli aamu- ja päiväminä, sitten iltaminä ja lopulta yö- ja aamuyöminä. Ne kaikki teki ihan eri asioita, mutta tasapaino ei järkkynyt eikä voimat loppunu.

Ystävät kyselivät: "Miten sulle voi aina tapahtua jotain uutta?" Mä mutisin tahallaan epämääräisesti, että: "Hmm... no, en mä tiedä – mä kait vaan tylsistyn helposti."

Oikeasti todellakin tiesin, miksi tapahtui. Mähän nojasin 24/7 täydellä voimalla yhteen suuntaan: mulle on PAKKO tapahtua jotain kiinnostavaa!

Ja, tapahtui. :)

Se, että enää ei tapahdu, on samanlainen tahdonvoiman osoitus: Ei tapahdu, koska en tahdo mitään. En ainakaan samoja asioita kuin silloin.

Tai siis... Kyllähän mä tahdon joitakin juttuja (ja olen tahtoni tuntemisessa vielä ehdottomampi, kuin nuorempana), mutta ne asiat eivät ole yhtä helposti tahdon- tai minkään muunkaan voimalla toteutettavissa. Ja, nyttemmin, kun energiaa ei enää riitä tuhlattavaksi, ei voi käyttää yhtä suurta osuutta ajasta viihdyttäviin seikkailuihin, vaan pitää satsata siihen, mikä on tärkeää.

Sitäpaitsi mun näkökulma on muuttunut: Nuorena pyrin tuhlaamaan elämäni mahdollisimman kiinnostavasti (koska pidin maailmaa tuhoon tuomittuna ja toisaalta itseäni täysin sopimattomana mihinkään 'normaaliin') ja pysyttelemään erossa kaikenlaisesta vastuun kantamisesta.

Edelleen kyllä pidän maailmaa tuhoon tuomittuna, mutta nykyään mulle on erittäin tärkeää kantaa omalta osaltani vastuuta, vaikka en voittaisikaan sillä muuta, kuin henkilökohtaisen mielenrauhan, jos sitäkään.