Jospa mullakin olis kissa ja insinööripoikaystävä, tyylittömät vaatteet, ei harrastuksia, ehkä ei edes töitä, mutta makuupaikka parisängyssä Puotilassa.

Tänään ajattelen tuollaista kuvajaista haikeana. Noita ihmisiä olen joskus (kauan sitten) ohimennen tavannut kotibileissä, opiskelijabileissä... mutten sen koommin.

Luulen, että he ovat onnellisempia.

Kamalaa, kun joutuu elämään itsensä kanssa vielä kauan sen jälkeenkin, kun on havainnut oman itsensä suurimmaksi esteeksi onnelle!

Mä en ole koskaan pystynyt olemaan tarpeeksi mieto. Siis, tarpeeksi mieto voidakseni 'hankkia' itähelsinkiläisen insinööripoikaystävän. Ehkä pystyisin olemaan riittävän mieto yhden illan, mutta siihen se sitten loppuisi.

Saldo: ei onnea. :(