Visiitti maanpäällisessä paratiisissa oli tosiaan aikamoisen herättävä kokemus.

Tulen varmaan kirjoittelemaan tännekin ihan supersuper ahkerasti niin kauan kuin tämä tunnekuohu on päällä – toivottavasti kauan – joten koettakaa kestää! :)

Mulla on viimeks ollut näin elävä ja sosiaalisesti integroitunut olo joskus Kerman aikoina ja siitähän on jo vuosia, en osaa laskea kuinka monta.

Berliinissä oli ihmeellistä ja positiivista (mun kannalta) se, että siellä selkeesti myös vanhemmat tyypit kävivät ahkerasti ihmisten ilmoilla. Suomessa joutuu aina kokemaan olevansa vanhus ja olo tuntuu aika hyvin vieraalta... ei ole mitään puhuttavaa kenenkään kanssa. Eikä todellakaan tee mieli tutustua uusiin ihmisiin, koska tutustuminen on 99%:sesti aivan turhaa ajan haaskausta. Joutavanpäiväistä jorinaa.

No. Saksaksi mä en tietenkään pysty tällä hetkellä tutustumaan kehenkään, mutta positiivista oli edes päästä toteamaan, että ehkä mahdollisesti joitakin tutustumisen arvoisia henkilöitä saattaisi olla olemassa, ihmisten ilmoilla ja jopa tavoitettavissa, jos mä vaan opettelisin puhumaan.

Mä todella luulin, että mun elämä on jo ohi.

Onneksi ei ehkä olekaan! :) (Jos mä vaan jaksan taistella itseni sinne elämän äärelle.)

Kaiken lisäksi: Mä en olis siellä mitenkään ulkonäöllisesti poikkeava, vaan ihan normaali. Pienenä anekdoottina voisin kertoa, että yksi suhteellisen mukavan oloinen ja hyvännäköinen tyyppi spontaanisti kosketteli mua käsivarteen keskustellessaan kanssani. Se tuntui ihan oudolta. Suomessa kukaan ei ikinä kosketa mua.

Suomessa mulla on ylipäänsä aina sellainen olo, että olen jotenkin liikaa täkäläisille miehille. (Vaikea selittää.)

Hmm... siis saattaisin kelvata suomalaisille miehille, jos laihduttaisin 20 kiloa ja olisin koko ajan nälän takia heikkona ja muutenkin pitäisin suuni kiinni ja unohtaisin kaiken, mitä tiedän mistään.

Ja, musta ei ole tuohon.

Mieluummin etsiydyn paikkaan, jossa saan olla sellainen kuin olen. :)