Tiedän todellakin, mihin alan panostamaan, kunhan mulle siunaantuu enemmän vapaa-aikaa tässä lähitulevaisuudessa: IHMISSUHTEISIIN.

Mä oon ollut kestotyytymätön sosiaaliseen tilanteeseeni nyt riittävän kauan.

Sinänsä olen sietänyt tätä emotionaalista erämaata yllättävänkin hyvin, mutta osasyy sietämiselle on tietenkin ollut kiire. Vaikka olen huomannut että jotain tarttis tehdä, niin en ole ehtinyt enkä jaksanut.

Tämä kulunut viikonlippu on – kuten jo edeltäkäsin tiesin – tarjonnut erinomaisen mahdollisuuden havainnoida elämäni tyhjyyttä. Tänään olin varautunut tankkaamaan itseeni voimia seuraavaa (oletettavasti tappavan raskasta) viikkoa varten ja armeliaasti määritellyt, että saan tehdä ihan mitä huvittaa kello yhdeksään asti illalla, jolloin aloitan tiettyjen työasioiden valmistelut. Noh... Tästä suloisesta sunnuntaista kehkeytyi kuitenkin jotain muuta. Ensin soitin takaisin pariin vastaamattomaan puheluun, kuullakseni seuraavanlaista settiä: "Ai se oot sinä... Ei mulla enää ookkaan mitään asiaa, kun en enää tarvii tukea/apua." (Mun kuulumisista ei tietenkään voi puhua, KOSKAAN.) Seuraavaksi, edellä mainittujen sosiaalisten pettymysten kiristäessä vielä hermoja, jouduin kymmenen minuutin varoitusajalla tonkimaan vanhoja romuja erään sukulaisen vintille. Ei mitenkään erityisen rentouttavaa, vaikka tuon viimemainitun operaation olisin toki mielelläni tehnyt, kunhan vain olisin voinut sovittaa sen aikatauluihini vähän enemmän etukäteen.

No mutta; ei tää päivä oo sosiaalisesti kuitenkaan ihan surkea ollut. Kyllä mua on myös huomioitu, mutta... mun lähipiirissä on kieltämättä ihmisiä, joille mä oon 'varanto', jota voi käyttää siekailematta hyödykseen, mutta josta ei tarvitse välittää. Tämän asian soisin muuttuvan, joskus.