Joskus, kun ei enää voi olla ajattelematta, valahtaa niin suureen suruun, ettei voi millään rauhoittaa itseään, eikä lohduttautua edes vähää, eikä ajatella mitään järkevää, vaan tuntuu, että pää ja sydän ja lopulta varmaan koko ruumiskin räjähtää, kun ei enää kestä.

Tartteis ihan välttämättömästi halausta ja lohduttavaa seuraa.

Mulle sosiaalisuus on nykyään kaksiteräinen miekka. Toki kaipaan sitä ja hakeudun seuraan, jopa ahkerastikin, mutta sitten käy näin. Kun kuulen miten kaikilla muilla on lämpöä, läheisyyttä, ihania suunnitelmia, rakkautta, joku odottamassa kotona, kiinnostusta kauniisiin kihariin hiuksiin tai punaisiin huuliin tai naisellisiin vartaloihin tai miehekkäisiin... tai ylipäänsä johonkin ja johonkuhun. Mä vaan en kiinnostu, vaan edelleen ikävöin ja olen niin yksinäinen, että joudun pakenemaan paikalta kärsimään hiljaa yksin.