Tiedän, että intuitioon pitäis aina luottaa. Se ei ole pettänyt vielä koskaan. Silti lipsahtelen. Viimeisin lipsahdus on tuon leikkikentän jäsenyys, josta hetki sitten kirjoitin.

Epäröin pitkään – sitten reggasin – ja nyt epäröin vielä paljon enemmän. Pitäisköhän luopua leikistä?

Maa, jonka kansalaisuutta en ole koskaan halunnut ja jossa en lievästä mielenkiinnosta erästä sen kaupunkia kohtaan ole vieläkään onnistunut kääntymään (sillä en kuitenkaan tunne varauksetonta intoa), tuntuu nyt olevan liian lähellä.

Leikkikentän vartijat ovat sen sortin vekkuleita, että... en tiedä mitä sanoa.

Enkä voi olla ajattelematta, miten näppärästi leikkikenttä (mahdollisesti) nivoutuu seuraavaan kätevään uudistukseen...

Kun olen tässä viime aikoina päässyt vapaamman elämän makuun, olen miettinyt sitä, että onko ihminen valtion omaisuutta heti syntymästään saakka? Kyllä vissiinkin on.

Se mihin sattuu syntymään asettaa loppujen lopuksi aika ehdottomat rajat itsekunkin lifestylelle. Täällä mä voin elää näin, vaikka haluaisin oikeastaan elää siten kuin jossakin toisessa maassa ja kaupungissa olisi mahdollista. Mutta, kun olen kuitenkin ollut niin onnekas, että olen syntynyt tänne suhteellisen vapauden maisemiin, niin miksi olen niin tyhmä, että menen vapaaehtoisesti sanomaan käsipäivää konservatiivisuuden linnakkeen edustajien kanssa?

Olenpa kertakaikkinen idiootti.

Voi kunpa suomalaiset, vapaamieliset ja kiltit nörtit pelastaisivat minut ja kaikki muutkin kaverit leikkikentän vartijoiden valvonnasta, rakentamalla vastaavanlaisen humpsuttelupaikan vähän terveemmällä pohjalla!

Hmm... Pitäisköhän laatia adressi aiheen puolesta?

. . .

How absurd men are! They never use the liberties they have, they demand those they do not have. They have freedom of thought, they demand freedom of speech.

- Søren Kierkegaard