Mä nyt näköjään harrastan ihmisten lokeroimista, joten jatketaan samalla tiellä...

Katon tässä jotain Ville Valon haastatteluta (joo-o, niin teen), ja huomaan, että hänen naamansa punottaa ja kiiltää juuri samalla tavalla, kuin monien rokki-ihmisten. Resepti tuohon lookkiin on luultavasti suhteellisen säännöllinen yövalvominen, sekä viinaksien ja röökin nauttiminen. (Mutta, ei hra Valo toki pahalta näytä, ei todellakaan, pienestä kärsineisyydestä huolimatta. Ja kukapa ei olisi kärsinyt, kolmekymppisenä?)

Eilen huomasin, että sarjakuvaihmiset tunnistaa leppeästä olemuksesta ja risuisesta parrasta (jos ovat miehiä).

Vanhastaan tiedän, että elokuvaihmiset tunnistaa hupparista, hermostuneisuudesta, mustista silmänalusista ja samasta röökin ja viinan luomasta ihonväristä kuin rokkaritkin.

Teatterityypit ovat rehottavia kaikessa mielessä: voimakas elekieli, runsas ja usein hieman resuinen pukeutuminen, hiukset hajallaan ja niin edelleen.

Musaporukka taas on huomattavan siistiä ja eleetöntä. Pois lukien rokkarit. Ja, hopparit.

Sitten on vielä arkkitehdit ja designerit, jotka kautta vuosikymmenten suosivat niukkaa ja tiukkaa linjaa.

Runoilijat ja kirjailijat näyttävät... ehkä vähän samalta kuin historian opettajat? Ei niitä vois tietää taiteilijoiks, ellei tietäis.